|
Helsingin Sanomat 1.3.1962 Paluu muistelmiin => Pääsivulle => (Joensuu /Jyrki Maunula) ”Suurin körjäke painoi 222
kg”, 33 karhun kaataja muistelee -
Mitäänhän minä en ole pelännyt koskaan, muistelee
78-vuotias -
Nyt kun peiliin katson: - puoli miestä vain näkyy olevan jäljellä, hän lisää
myöntäen vuosien vieneen voimat, - Karhua en pelännyt, en ilvestä, en miestä.
Tukkikämpällä sanoin pelureille, jotta pelatkaa, jos hiljaa olette. Vaan jos
uni keskeytyy, niin ei ole aikaa enää hattuja hakemaan. Joskus piti tyhjentää koko tupa... Nyt on
vain luonto kirkas, liike jo toista lajia.
Karhunkaatajana ja
-kesyttäjänä aikoinaan ennen ensimmäistä maailmansotaa Suojärven ja Suistamon tienoilla melkoista mainetta saavuttanut
- Vaan vielä jos jostakin taljankan saisi käsiin, niin pitäisi koettaa, vanhus innostuu muistelemaan. -
Taljankalla minä Maisun Miitreitäkin, kylän monineuvoista temppuilijaa, pyöritin
hyrränä.
33 karhunkaatoa Omimmilleen muistoissaan Kokora tulee kuitenkin vasta muistellessaan Petäjäjärven kalaviljaa, Loimolan saloja, Kurdangan-kangasta. Matkaa Sortavalaan tuli seitsemän ja puoli peninkulmaa. Hiihtäen se taitettiin. Usein kilvassa, ja säännöllisesti. Kokora ehti perillä juoda
jo parit kahvit ennen kuin muita näkyikään. - Hulluna pitivät. Kiertämistään karhuista hän myi useimmat herroille, mutta peräti 33 kaatoa hän ehti miehuus- vuosinaan merkitä omallekin tililleen. Ilveksen ajosta vanhuksella on tiukat mielipiteet, joita hän kuvaa pehmeällä rajamurteellaan, jonka tallettaminen kuitenkin kynällä osoittautuu mahdottomaksi. - Ilvestä pitää ajaa kovaa. Ellei sitä saa ensimmäisten kahden kilometrin aikana uupumaan, saa ajoa jatkaa sitten jo vaikka kaksi viikkoa. Heti vain nuttu puuhun ja paitasillaan perään. Kissailveksen pyynti on niin kuin helpompaa, koska se kavahtaa mielellään
puuhun. Susi-ilves taas vaan laukkoo ja laukkoo. - Yhtenä talvena sain kolme ja samana syksynä vielä lisää. Voi veikkonen, saukkoja ja näätiä summaluku.
Hirvistä minä en virka mitään: kerran jo hupsun käräjiin manasivat
ja ehdollista antoivat.
Ensimmäinen
karhu 16-vuotiaana - Pyssyt oli vanhanaikaiset. Ensin oli tussaripelit. Ruuti piti suojata huopatupolla, ettei kastunut. Tarkka oli, mutta epävarma laukeamaan: toisen kerran saattoi jäädä sytyttämättä. Piikivi kierrettiin ruuvilla iskuriin,
noin, se oli kuin käärmeenpää. - Kuusitoistavuotiaana kerran taivalsin Suojärven saloa. Mättäät olivat jo päivänpaisteessa auenneet. Taivallan, taivallan – mikä nostaakaan päätään kuzismättäästä? Kontio, karhu on! Parikymmentä metriä on matkaa. En ymmärrä pelätä, asetta nostan, laukaisen. Siihen karhu rämähtää kuula päässä, kuolee pirulas paikalleen. Se oli satakiloinen. Suurin karhu painoi 222 kg ja kaikkiaan kolme surmaamistani oli yli kahdensadan kilon, muut olivat vähäisempiä. Pentuja vein paljon pesistä. Korkeasaareenkin ostivat. Viisituhatta markkaa maksoivat, - se oli suuri raha, kun tuhannella markalla sai jo talviset ruokatarpeet, kymmenellä
markalla jo 74 kilon ruisjauhosäkin.
Pahin
seikkailu - Koskaan ei karhu kopraisemaan ylettynyt, onnea oli. Vaan kerran
Leppäsyrjässä huomaan syyshämärässä karhun jäljet. Tiedän ”ukon” täällä talvehtivan.
Keväällä otan jo heinäkelkkaan mukaan haulikon ja valan siihen kaksi suurta
karhukuulaa.. Pääsiäislauantaina heiniä haen, kun jo koirat korvessa alkavat räheltää. Vanhempi koira ei saa hajusta selvää, nuorempi
käy päälle. Karhu, karhu se on. On pitkä kelonkanto, viisimetrinen. Sinne alle
koirat vainuavat, jo ymmärtää vanhempi koira asian ja nuoremman niskasta pois
tempaa surman suusta. Otan näreen ja alan sillä painella hangen läpi pesään.
Leimahtaa hanki pirstaksi ja karhu on siinä pystyssä, viisi metriä matkaa.
Korvan juureen tähtään, laukaisen, alas menee pehmeisiin lihoihin, nyt karhu on
jo puolen metrin päässä. Kirvestä hamuan, sillä lyön, mutta silloin karhu
lähtee koiran perään. Toinen koira kaveria pelastaa, hampain kiinni niskassa –
hän karhulla ratsastaa, kyytiä ottaa. Menevät viidakkoon, minä hongan taa. Yksi
karhupanos enää on, sillä pitää osua. Nyt hän tulee päin koirain kääntämänä.
Kun kuula osuu örjähtää ukko niin, että kilometrien
taa kylään kuuluu. Isälle menen sanomaan: ”Isäukko, pane loshadi,
hevonen valjaisiin, menemmä kondien
kotiin hagemah.” - Vaan en
osannut savua raadolle tehdä (omistusmerkiksi) ja jo on ukkoa karhun luona
tasaamassa. Minä huomaan, miten karhun nisistä maito pursuu ja kiireesti menen
pesälle uudestaan. Sieltä puseroon kiedon kaksi pentua ja myyn agronomille.
Lihoista tuli 5 mk kilosta, nahkasta sata markkaa, pennuista viisikymmentä
markkaa. Taas on rahaa. - Olen maistanut
lihaa, ei ole hyvää kuin uunipalvattuna. Paha maku on karhunlihassa: hän maan
alla makaa ummessa, sekasontainen on pesänsä, siinä karjottaa.
Kontaten
karhunpesään
Kerran taas Mikon, veljenpojan kanssa kuullaan kun koirat huutaa hongan alle. Työnnämme närekepillä, vaan karhu sitä mukaa puree tutkan poikki. Karhu kaadetaan, saadaanpa kaksi pentuakin, mutta erämatka jatkuu yhtä kyytiä. Välillä ollaan jo yötä ”vennään puolellakin”, jossa Kokora näkee tietävän unen: harmaa korvenukko antaa heille leipää jakaen sen kahteen puoliskoon. - Vielä saamme karhuja, kaksi elukkoa
tulee tänään. Pian löytyy karhunjälkiä, koirat vainuavat pesän ja Mikko ampuu sieltä raivostuneena hyökkäävän kontion tunnelin suulle. Mutta perässä on toinenkin otus. -
Hän ei tule ulos. Nykii vain vastaan seipäitä tungettaessa. Sanon Mikolle:
”Minä lähden pesään, kun hän ei tule ulos”. Mikko säikähtää: ”Elä mene, en osaa
setää sieltä pelastaa”. - Vaan jos aika lie täynnä,
niin olkoon, sanon ja käyn kontalleni. Pitää ryömiä karhuvainajan yli reikään.
Menen ja jo kiiluu silmät vastaan. Pyssy on
kainalossa, siitä vedän ja ammun. Häneltä kynsi vaan irtoaa ja alkaa vastaan
tulla. Mikko huutaa: ”Älä lase kiinni, koita pelastua...” Kokoraa naurattaa tämä seikkailu, mutta hän myöntää osanneensa etevästi kontata takaperin. -
Minä edellä ulos ja jo heti on toinenkin pesänsuulla. Siihen rojautamme,
korvien väliin. Viisi otusta sillä viikolla saimme pennutkin mukaan lukien.
Viimeinen
karhu välirauhan vuotena - Toisen kerran taas haetaan apuun. Karhu on lehmän sortanut. Pitää lähteä. Mikko (veljenpoika) on mukana ja toinen poikakin, pienen pyssyn kanssa. Siellä raadolla karhu vilahtaa ja yhdessä laukaisen toisen miehen kanssa. Luodit osuvat, mutta karhu karjahtaa
ja juoksee pois. - Juoskaa nuoremmat karhun perässä, sanon. Jo huutavat, että karhu istuu järvessä, niin on kipeä. Mikko ampuu. Poika ampuu, mutta luoti ei läpäise edes nahkaa. Karhu suuttuu ja tulee rantaan. Pojat huutamaan: Setä, hän meitä alkaa syömään ...” Minä ammun kerran. Katkeaa etujalka. Ammun toisen kerran. Katkeaa takajalka. Nyt tulee jo minun päälleni. Katajapensaat tuo tullessaan, havut puista. Ammun päähän, ei tunne mitään.
Ammun vielä, nyt kaatuu. Minä ammun kaksi kertaa suureen honkaan ilossa.
Kunnialaukauksia! Välirauhan jälkeen Kokora palasi vallatulle alueelle. Metsälle hän ei juuri enää lähtenyt, mutta kalasteli tutuissa lammissa sitäkin ahkerammin. - Kerran taas soudan järveä ja lasken verkkoa. Lähellä posahtaa ankarasti. Hirvi varmaan. Käännyn katsomaan ja hamuan mauseria tuhdon alta. Iso karhu
siellä menee. Lähetän kuulaa perään. - Seurattiin jälkiä sitten Kodajärvelle saakka, vaan ei tavoitettu. Syksyllä tavattiin kontio kolmen peninkulman
päästä kankaalta. Siihen oli juossut ja
kuollut. Vaan kesän oli jo mädäntynyt,
mitään sillä karhulla ei tehty.
”Mukavat
oli ne ajat...” sanoo
oli nuuka. Aamusella mittasi oravaluoditkin. Kahta enempää ei saanut mennä oravaa kohti. 30 – 35 nahkaa
kertyi helposti silloin päivässä. -Tekköö, veikkonen, tekköö mieli vielä metsään. Syksyisin niin haluttaa. Pitäisi päästä nyt sudenkin jäljelle. Ennen niitä ei paljon ollut, mitenkähän se niin? Kahta ajoin kerran nuorena. Viisas ja kavala elikko on hukka. Vaaralta ne tapaan, ajan ylös. Hukat pakoon, erkanevat. Toista ammun, hukka kaatuu, vaan lähemmäksi menen,
jo ryömii karkuun. Susille pitää
panna joku elävä syötti. Liekaan lammas tai vasikka ja sitä määkyttää. - Vaimo minut jätti seitsemän vuotta sitten. Nyt tässä vieraassa asun yksin, mutta hyvä on olla. Vaimo karhunpentujakin hoiteli tuvassa. Otettiin joskus viisikymmentä penniä pääsymaksua kun näytettiin vieraammille. Kerran pennut paiskoivat kaikki syyspotaatit permannolle, kun läksimme kotoa. Kerran taas kahvipöydässä kaapastiin sokurit ja syötiin. Selkäsaunan jälkeen oppivat pysymään oloissaan. Niin kesyyntyy
karhu kuin muukin elukka. Kokoraa naurattaa karhujen tekemät temput. Niistä olisi kertomista vaikka kuinka paljon. - Olkoot, hän sanoo sitten, - ne ovat nyt menneitä ne. Tässä vaan olen, terveyttäkin on antanut,
hyvin on pitänyt...
s. 17.7.1879
Korpiselkä k. 18.3.1964 Helsinki Pso Tatjana Stepanintytär Skikkari s. 2.2.1879 k. 6.12.1955 Aineiston muotoilu: Taisto Kokora 2008
Sivun alkuun => Paluu muistelmiin => Pääsivulle =>
|
