Julia Kostiainen  -   Rajamme Vartija lehti 1941

 Rajamme Vartijassa oli jo aikaisemmin kertomuksia rajaseudun asukkaista, mutta kenenkään mieleen ei ole vielä tullut Maisun Miitrei, vaikka hän onkin laajalti Laatokan Karjalassa tunnettu. Näin ensikertaa Miitrein Salmin Miinalan kylässä. Siellä oli silloin ”praasniekka”, kylän suojeluspyhimyksen juhla, ja väkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Praasniekat ovat alkujaan olleet kirkollisia juhlia, mutta viimeaikoina ne pikemminkin muistuttavat markkinoita, Paljon huvittelunhaluista kansaa kokoontui yhteen ja meno oli sen mukaista. Tavan mukaan oli Miinalan sillalla tanssit. Vanhempi väki esitti siellä ikivanhaa katrillia ja ”riivattua”, jota me nuorimmat emme osanneet. Näihin hyppyihin saapui Miitreikin. Olin paljon kuullut hänen kujeistaan, mutta silti oli vaikea uskoa näkemäänsä todeksi. Miitreillä oli yllään punainen paita, joka edestä oli sullottu housuihin, mutta takana sen lieve heilui housujen päällä. Housut olivat kotona kudottua palttinaa. Värjäämättäkin ne olivat tulleet tarpeeksi mustiksi. Päässä hänellä oli huopahattu, tai oikeammin sanoen vain sen reunat. Silloin ei vaate vielä ollut kortilla, mutta Miitrei näytti siitä huolimatta käyttävän kaikki tarkasti. Jalkineetkin olivat kovin erikoiset: toisessa jalassa oli huopatossu koinsyömä tosin ja toisessa tuohivirsu. Tällaisessa asussa Miitrei tulla taapersi sillalle, jolla monisatainen ihmisjoukko tungeksi nähdäkseen tulijan.

Miitrein saavuttua alkoi haitari heti laulaa ”riivattua”, ja Miitrei näytti silloin jalan nousua. Se oli kieltämättä hyvä. Niinhän piti olla, sillä korkeasta iästään huolimatta Miitrei oli poikamies, ja Salmin puolessa on poikamiehen osattava ketterästi hypähdellä mielitiettynsä edessä ”riivattuna”, jos aikoo eukon saada. Vähän myöhemmin Miitrei vielä jatkoi esiintymistään  laululla ja se sujui häneltä yhtä hyvin kuin tanssikin. Muutamia vuosia myöhemmin näin Miitrein kotioloissaan. Matkustin silloin linjavaunussa Suojärveltä Pitkärantaan.  Kun aikaa oli riittämiin. pysähdyimme vähäksi aikaa Maisulan kylässä Miitrein "hotelliin”. Se oli rakennettu erään pienen puron partaalle.

Heti kun auto pysähtyi, näyttäytyivät Miitrein nauravat kasvot sen oviaukossa. Hän meni touhuten edellämme, ja me seurasimme ihmetellen. Ensiksi hän näytti meille kaikki ulkohommansa. Hän oli tehnyt vähän heinää vaikkei hänellä siihen aikaan ollut mitään eläintä. Puron hän oli kaivanut laajemmaksi yhdestä kohtaa. Siihen syntynyttä lammikkoa hän nimitti kotijärveksi. Hän sanoi harrastaneensa kalan-viljelystä lammikossaan. Oli ostanut sitä varten Sortavalan torilta pikku kaloja. Vähän matkaa siitä, missä puro laski lammikkoon, oli puroon rakennettu kosken tapainen. Se pyöritti myllyä, jonka Miitrei itse oli rakentanut. Menimme saunaan, joka myöskin oli kosken lähellä. Huomioni kiinnittyi siellä lauteiden yläpuolella olevaan, seinän läpi tulevaan keppiin, jonka päässä oli vasta. Kysyin mikä tarkoitus laitteella on , ja sain heti vastauksen. Miitrei loikkasi ketterästi lauteille ja väänsi jotakin tappia. Keppi alkoi silloin pyörähdellä, ja vasta hakkasi silloin Miitreitä, joka näytti kovin nauttivan siitä. Miitrei kertoi olevansa kova kylpymies. Kun ei ollut eukkoa kylvettäjäksi ja oma käsikään ei enää kunnolla taipunut, oli järki pitänyt ottaa avuksi ja panna vasta kosken voimalla pyörimään.

Siirryimme sitten sisälle taloon, tai oikeammin sanoen riu’uista ja romuista kyhättyyn ”huvilaan”, joksi Miitrei itse sitä nimitti.

Se oli rakennettu saman puron varteen. Maantien puoleisen päädyn toisessa nurkassa kasvoi kuusi ja  toisessa koivu, jotka pitivät pystyssä koko hökkeliä.

Sen seinät oli koostui aidaksista ja laudankappaleista. Lisänä oli vanhoja sanomalehtiä, heiniä ja olkia. Katto oli seipäistä ja tuohilevyistä. Huvila oli kaksikerroksinen. Alakerrassa oli Miitrein ilmoituksen mukaan väentupa ja keittiö. Sinne oli luonnonkivistä tehty uuni, jota lämmitettäessä savu kulki ylähuoneitten kautta. Näin sen omin silmin, sillä uuni oli parhaillaan lämpiämässä. Miitrei sanoi kuivaavansa ostamiaan kaloja uunissa. Nousimme huojuvia portaita yläkertaan. En olisi millään uskaltanut sinne kiivetä. Miitrei vakuutti kuitenkin portaiden kestävän, ja varmuuden vuoksi hän itse nousi edellä. Tulimme ensin ”Keskipäivän auringon saliin”, niin kuin Miitrei huonetta nimitti. Siellä oli sikin sokin vanhoja kelvottomia huonekaluja, vaatteita ja astioita. En osaa luetella edes summassa, mitä kaikkea siellä oli. Huoneen seinät oli vuorattu sanomalehdillä, elokuva-mainoksilla ja muilla kirjavilla papereilla. Olipa jossakin paikassa oikeata seinäpaperiakin. Kysyin Miitreiltä, mistä hän kaiken tämän koreuden on saanut. Sanoi ostelleensa niitä monesta paikasta, aina Helsingistä saakka. Sen jälkeen siirryimme ilta-auringossa kylpevälle verannalle. Koivun oksat riippuivat kaunistamassa sitä. Verannalta johtivat portaat maantielle. Kalustona oli vain pöytä, muutamia penkkejä ja aikoinaan todella hieno nojatuoli, ”laiskanlinna”. Pöydällä oli myöskin laseja, joten Miitrei saattoi tarjota vierailleen juotavaa, Tämänkin huoneen seinät oli verhottu kuvilla. Siellä oli Mannerheimin, Ukko Pekan ja muiden huomattavien miesten kuvia. Kaikki ne oli saatu kuvalehdistä. Komeili siellä itse Miitreikin ja sotilas-puvussa sittenkin. Se kuva  oli siltä ajalta jolloin hän kävi Helsingissä herroja tervehtimässä. Kertoi käyneensä presidentin linnassakin.  Miitrei oli mukava isäntä. Vieraita hän viihdytti laulullaan ja tarjoamalla heille limonadia. Maksua hän ei huolinut – ellei huomannut maksaa enempää kuin mitä juoma oikeastaan olisi maksanut. Aika riensi nopeasti, joten emme voineet pitkään viipyä tässä ”hotellissa”. Miitrein saattelemana laskeuduimme takaisin turvalliselle maaperälle ja sitten nousimme autoon. Vielä kauan näkyi Miitrei vilkuttelevan meille hyvästiksi. Olen kertonut, mitä itse omin silmin olen nähnyt. Sen täyden-nykseksi saanen lisätä vielä jotakin kuulemistani tarinoista.

Kerrotaan, että Miitreillä oli kerran valkoinen hevonen. Se oli niin rakas hänelle että hän piti sitä öisin sisällä asunnossaan. Kun hän talsisin kyliä kiertäessään yöpyi johonkin taloon, meni hän talliin nukkumaan koska muualla ei saanut hevosta tuoda sisälle. Sattuipa Valko kuolemaan. Miitrei hautasi sen siten, että hän kaivoi vain jalat maahan, mutta jätti ruumiin näkyviin, voidakseen käydä rakasta Valkoaan silittelemässä. Viranomaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet tällaista hautausta vaan pakottivat kuoppaa-maan konin kokonaan. Miitrei kaivoikin uuden haudan, tekipä siitä niin syvä, että saattoi asettaa Valkon seisaalleen. Vaikka hevonen olikin jo nurmen alla, nähtiin Miitrein vielä monesti menevän siihen metsikköön, missä hauta oli. 

Kuten jo mainittua, Miitrei kierteli kyliä. Ensin hän kävi herrojen luona, myöskin kaupungissa. Hän pyyteli mitä mikin saattoi antaa, erikoisesti kuitenkin vaatteita, kaupoista hän kerjäsi valjaita. Sitten hän kierteli maakylissä myymässä saalistaan.

Kyllä kaiketi ryssä aikoinaan ihmetteli ehtiessään Miitrein ”hotelliin”. Onneksi Miitrei itse taisi päästä pois. Kaipa hän jo suunnittelee uuden huvilan rakentamista, jos ryssä on tuhonnut entisen. Ihmeellinen tulee varmasti uudestakin, sillä Miitreillä on varmasti paljon uusia aatteita käytyään pakollisella ”opintomatkalla” maan muissa osissa.