|
ERÄÄN RYYMININ SUKUHAARAN VAIHEITA Hannes Rajasärkkä Kuopio
Suvun varhaishistoria 1600-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin Tässä yhteydessä käsiteltävän Ryyminin sukuhaara eli Suistamon pitäjässä ainakin 1600-luvun lopulta alkaen viimeisten sotien evakkomatkoihin saakka. Suvun varhaisia vaiheita on ollut mahdollista selvittää vasta viime vuosina, kun Suistamon ortodoksisen kirkon kirkonkirjat on saatu suomennettuina käyttöön 1700-luvulta saakka. Suistamo sijaitsee Laatokan pohjois- ja Jänisjärven itäpuolisella alueella. Se on sijaintinsa puolesta tyypillistä raja-alueiden erämaaseutua, jonka hallinta on vuosisatojen kuluessa vaihtunut useaankin kertaan. Tuo tilanne oli luonut alueelle tiettyä epävarmuutta ja epävakautta läpi vuosisatojen. Onpa pitäjän tai tuolloisen pogostan alue eräässä vaiheessa 1600-luvun puolessa välissä käytännössä tyhjentynyt pysyvästä asutuksesta lähes kokonaan. Venäjälle paenneista perhekunnista vain osa palasi seuraavina vuosikymmeninä synnyinsijoilleen muiden jäädessä pysyvästi Venäjän puolelle. Tilalle alkoi muuttaa uudisasukkaita lähinnä Savon suunnalta 1600-luvun loppupuolella ja tähän vaiheeseen kytkeytyy käsitykseni mukaan myös sukuni karjalainen historia. Sitä on pystytty seuraamaan suomennettujen kirkonkirjojen myötä aina 1600 - 1700 lukujen vaihteen tienoille saakka. Tuolloin kirkonkirjoissa esiintyy talollinen nimeltä Jeremei, jolle syntyi 1700-luvun alku vuosikymmeninä kaksi poikaa Jefim (s.1716) ja Vasilei(s.1726). Itse olen Jefimin jälkeläinen suoraan ylenevässä polvessa ollen sukuhaarani vanhin elossa oleva jäsen ja edustaen kahdeksatta sukupolvea kantaisä Jeremeistä alkaen. Mitään todellista tietoa siitä, mistä Jeremei on Suistamolle tullut, ei ole. Oliko hän tai hänen sukunsa niitä Savosta tulleita uudisraivaajia, siitä voidaan esittää vain arvailuja. Myöskään Jeremein syntymän ajankohta ei ole tiedossa, mutta joskus 1600-luvun loppupuolella sen on täytynyt olla, koskapa hänen esikoisensa Jefim oli syntynyt 1716. Siitä voidaan edelleen päätellä, että mikäli Jeremein suku oli muualta muuttaneita uudisasukkaita, niin muuttaja olisi voinut olla joko hänen isänsä, tai isoisänsä parisen kymmentä vuotta ennen Jeremein syntymää. Mihin sitten perustuu vakaa käsitykseni siitä, että Jeremein suku olisi muuttanut Suistamolle Savosta? Ehkä olennaisin peruste asialle on Jeremein jälkeläisten toiminnan tarkastelu. He pyrkivät asuinpaikan valinnassaan pysyttelemään erillään muusta asujaimistosta. Tyypillinen esimerkki tästä on vielä Jeremein pojan pojan poika Stephan Karpinpoika. Hän syntyi 1803 ja asusti aluksi varmaankin sukunsa asuinsijoilla Suistamojärven pohjoisrannalla. Kuitenkin hän muutti perheineen järven toiselle puolelle 1840-luvulla, kun Suistamolle alettiin rakentamaan suurta ortodoksista puukirkkoa 1840-luvun alussa ja väkeä alkoi seudulle muuttamaan lisää. Hän halusi omaa rauhaa ja niinpä hän muutti vielä toistamiseen pois Suistamojärvenkin rannalta pari virstaa länteen päin Suistamo- ja Jänisjärvien väliselle kannakselle. Siellä olevalle mäelle hän raivasi keskelle korpea peltonsa ja rakensi asumuksensa erilleen kaikista muista asumuksista tyypilliseen savolaisen mäkiasutuksen tyyliin. Ympärillä olivat sankat metsät ja hyvät riistamaat sekä lähettyvillä suuri, kalaisa Jänisjärvi. Vielä Stephanin elinaikana tila merkittiin isossa jaossa kirjoihin ja kansiin 120 hehtaarin perintötilana. Elinaikanaan Stephan sai itselleen myös uuden sukunimilain mukaisen sukunimen Ryymin. Mistä pappi henkikirjoittajana oli nimen tempaissut tai sitä, mitä nimi merkitsi, ei tiedetä. Tuskinpa Stephan tai vielä hänen lapsensakaan itse edes tiesivät, että heillä oli sukunimi. Vielä 1900- luvun alkupuolella henkilöt tunnettiin paljolti esi-isiensä nimien mukaan. |
||||||||||||||
|
2. Stephan Karpinpoika ja hänen poikansa Matti Olen kirjassani ”Karjalan kunnailta Kalleveden kaupunkiin” kuvannut yksityiskohtaisesti sukuni ja itseni elon vaiheita. Tässä esitän lyhyen tiivistelmän suvun vaiheista Suistamolla 1800-luvulta sotavuosiin. Olin ennen kirkonkirjojen suomentamista ollut siinä uskossa, että Stephan oli se suvun kantaisä, joka oli tullut Suistamolle muualta Suomesta oletettavasti sotapakolaisena. Häntä edeltäneistä henkilöistä ei suvussamme ollut aikaisemmin mitään tietoa. Tiedot Stephaniin asti perustuivat paljolti ukkini lähes satavuotiaaksi eläneen sisaren Katri Matintyttären haastatteluihin 1930- luvulla. Nyttemmin suomennetut Suistamon ortodoksisen seurakunnan kirkonkirjat laajensivat suvun varhaisvaiheita sadalla vuodella. Ne kertovat Stephanin olleen syntyperäisiä suistmolaisia ja syntyneen v.1803. Hänen isänsä Karp Jefiminpoika oli syntynyt 1759 ja hänen äitinsä Avdotja Ivanintytär v.1765. Isä Karp kuoli reilun 60 vuoden iässä 1820-luvun alkuvuosina ja äiti Avdotja pari vuotta myöhemmin v. 1825 täytettyään juuri 61 vuotta. Stephan meni naimisiin Paraskeva Feofanintyttären kanssa v.1830. He saivat kaikkiaan seitsemän lasta, joista kaikki kolmatta lasta Matfeita lukuun ottamatta kuolivat melko nuorina. Vuonna 1836 syntynyt Matfei, tai Matiksihan häntä kutsuttiin, sen sijaan eli pidempään ja hänestä tuli perintötilalle jatkaja. Hän solmi avioliiton v. 1865 Akiliina Jemeljanintyttären kanssa. Heille syntyi neljä lasta: jo edellä mainittu Katri tai Jekateriinaksi hänet kastettiin v. 1865, vain nelivuotiaaksi elänyt Akiliina v.1869 sekä pojat ukkini Vasili v.1873 ja Dimitri, jota Miitreiksi kutsuttiin v.1875. Matin kohtalo oli traaginen. Joulun alla vuonna 1886 Matti oli kaupunkireissulla Sortavalassa. Tuolloin matkat taitettiin hevoskyydillä, kun muita kulkuneuvoja ei ollut. Päivän mittaan istuskeltiin myös ravintolassa pitkälle iltapuolelle viinaksia nautiskellen. Iltamyöhällä Matti lähtee viimein kotimatkalle hevosreellä Laatokan poikki vievää jäätietä pitkin. Matkan aikana Matti nukkuu viinahöyryissään rekeen. Oli kova pakkasyö ja aavalla Laatokan selällä tuiversi jäinen viima. Hevonen hölkyttelee hiljakseen tuttua reittiä vaikka ohjastaja nukkuu ja, kun reessä olijasta ei ollut hevosen hoputtajaksi, hiljenee sen vauhti kävely-vauhdiksi. Vasta huomenissa iltapäivällä hevonen tuo matkalaisen kotipihaan. Reessä makaa ikiuneen vaipunut talon isäntä. Mihin Matti kuoli, sitä ei selvitetty ja mitäpä se olisi tuossa tilanteessa auttanutkaan, talo jäi joka tapauksessa isännättömäksi ja perhe vaille huoltajaa. Emännätön talo oli ollut jo kuutisen vuotta, kun äiti Akiliina oli kuollut v. 1880 vain 37-vuotiaana.
Vasili Matinpoika Ryymin
Niin Matin vanhimmasta pojasta Vasilista tuli perintötilan isäntä vain 13 vuotiaana. Tuossa vaiheessa perheen muodostivat vain veljekset Vasili ja häntä pari vuotta nuorempi Dimitri eli Miitrei, joksi häntä kutsuttiin. Vanhin Matin ja Akiliinan lapsista Jekaterina eli Katri oli juuri vuotta ennen isän kuolemaa mennyt naimisiin Ivan Nikitanpoika Molodtsovin kanssa ja muuttanut pois kotoa. Nuoresta iästään huolimatta Vasili otti topakasti isännän tehtävät käsiinsä. Hän meni naimisiin vain 18-vuotiaana 18.7.1891 muuantolaisen 21 vuotiaan Jevdokia eli Outi Simeonintytär Joron kanssa. He ehtivät olla naimisissa 33 vuotta, jona aikana Outilla oli neljätoista synnytystä. Jälkeläisistä ainoastaan seitsemän saavutti aikuisiän. Kolme heistä kuoli ihan vauvaiässä, sekä kolme 2-3-vuoden ikäisinä ja yksi kymmenvuotiaana tapaturmaisesti. Aikuisiän lapsista saavuttivat Jelena (Helena) s.1893 ja k.1966 Iisalmessa; Aleksandra (Sanni) s.1895, k.1954 Lapualla; isäni Ivan (Juho) s.1896, k.1968 Iisalmessa; Aleksandr (Aleksi) s.1898, k.1955 Tampereella; Mihail (Mikko) s.1904, k.1962 Iisalmessa; Anna s.1906, k.1969 Kuopiossa ja Antonina (Niina) s.1910 ja k.1969 Imatralla. On siinä Outi mummo ollut hepakassa, kun jatkuvien synnytysten lisäksi on pitänyt hoitaa kasvava lapsilauma, taloustyöt ja iän ja vaivojen myötä aina vain äkäisemmäksi käynyt aviomies.
|
||||||||||||||
|
3. Vasilin äksyilyyn oli toki olemassa luonnolliset syynsäkin. Saadakseen talviaikaan kasvavalle perheelleen riittämään särvintä pöytään, yritti Vasili 1910-luvulla kauppamiehen hommiakin. Hän kiersi talvisin hevosen ja reen kanssa pitäjiä kulkukauppiaana kaupaten erilaisia käyttötarvikkeita. Paljonko se särvin pöydässä lisääntyi, ei ole tiedossa, mutta osoittipa se ainakin miehen yritteliäisyyttä. Eräänä talvipäivänä vuonna 1916 sattui kuitenkin onnettomuus, kun reki eräässä mutkassa kaatui ja Vasilin jalka jäi tien vieressä pahimmoilleen olleen kannon ja reen väliin puristuksiin. Jalka vioittui pahasti ja jäi loppuiäksi polvesta suoraksi. Tuohon maailman aikaan ei moisiin vaurioihin kirurgisia toimenpiteitä tehty. Sen lisäksi, että jalka jäi suoraksi, jäi siihen jatkuva kova särky, jota Vasili lääkitsi kotitekoisella pontikalla. Ei siten ollut ihme, jos Vasilin hermot loppuikänsä reistailivat ja hänestä kehkeytyi kova ja ankara isä perheelleen. Siihen loppuivat myös Vasilin talviset kauppamatkat.
Nuori Juho Vasilinpoika Ryymin
Tuohon pontikkahommaan liittyy myös Juho-isääni koskeva tapahtumaketju. Vasili itse ei suinkaan keittänyt pontikkaa, mutta hän antoi Ryyminin talosta viljaa ahvenlampilaiselle vanhalle pontikankeittäjälle. Hän keitteli sitten Vasilille pontikkaa läheisessä suosaaressa. Juho sai vanhimpana poikana isältään käskyn hakea keittäjältä tehtaan tuotosta. Jostain syystä oli Juhon ja Vasilin veljen Miitrein vaimon Jelenan (Leena) välille syntynyt kitkaa, joka oli katkeroittanut Leenan mielen. Niinpä hän herkeämättä etsi tilaisuutta aikaansaada ikävyyksiä Juholle. Kun Leena sai jostain kautta vihiä Juhon pontikanhakumatkasta, kanteli hän asiasta viranomaisille kertoen Juhon myyvän pontikkaa. Asia meni tietysti käräjille saakka ja siellä Leena kirkkain silmin todisti Juhoa vastaan. Kesken Leenan todistuksen Juho pomppasi pystyyn ja karjaisi: ”Nyt sinä akka perkele valehtelet!” Raastuvan istunto keskeytettiin ja lyhyen ajan kuluttua julistettiin tuomio: kolme kuukautta ehdotonta vankeutta pakollisen määräyksen rikkomisesta. Koskaan Juho ei saanut tietää, mitä tuo pakollisen määräyksen rikkominen tarkoitti, mutta linnaan hän siitä joutui. Juho meni Viipurin lääninvankilaan maaliskuun alussa 1917. Maaliskuussa Venäjällä tapahtui vallankumous, jonka seurauksena tsaari Nikolai II luopui vallastaan 15. pnä maaliskuuta 1917. Vallankumouksen huumassa avattiin myöskin Viipurin vankilan portit ja kaikki vangit päästettiin vapauteen. Niin pääsi Juhokin vapauteen vain pariviikkoisen istumisen jälkeen ja läksi saman tien kotimatkalle. Hän pääsi onnellisesti takaisin kotiin eikä kukaan sen koomin hänen peräänsä kysellyt. Leena sai rangaistuksensa väärästä todistuksestaan nelisen vuotta myöhemmin oman käden kautta, kun hän vastasten tekomatkalla hirtti itsensä ison käkkärämännyn oksaan. Miitrei Matinpoika Ryymin ja hänen kolme vaimoaan
Vasilin nuoremmalla veljellä Miitreillä oli elinaikanaan peräti kolme vaimoa. Ensimmäinen vaimo Maria Tarasintytär Randinen oli naapurin tyttäriä Ahvenlammilta. Tästä ensimmäisestä avioliitosta Miitreille syntyi vuonna 1913 ainoaksi perilliseksi jäänyt Aleksi-poika. Pari vuotta myöhemmin tapahtui toinen synnytys, jossa menehtyivät niin äiti kuin lapsikin ja Miitrei jäi ensimmäisen kerran leskeksi. Vain vajaa vuosi ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen Miitrei avioitui toisen kerran jo edellä mainitun Jelena (Leena) Dimitrintytär Sergejevan kanssa. Avioliitto jäi lapsettomaksi ja Leena päätti päivänsä oman käden kautta v. 1921.
Maria Ryymin, os.Misukka, Miitrein puoliso, suurenna kuvaa Kolmannen kerran Miitrei avioitui v.1923 Maria Misukan kanssa. Myös Marialta oli kuollut kaksi edellistä aviopuolisoa, joten kummatkin olivat kaksinkertaisia leskiä. Tämä kolmas vaimo Maria olikin Ryyminin suvun varsinainen kuuluisuus. Hän oli aikansa kuuluja itkijänaisia, jota kuljetettiin esiintymässä aina Helsinkiä myöten pienemmistä paikkakunnista ja kihauksista nyt puhumattakaan. Hänen ansiostaan on valokuvaan ikuistunut myös minun syntymä-kotini, kun häntä käytiin haastattelemassa ja kuvaamassa lehtiin. Hänen kuvansa taustalla näkyy Ryyminin mäellä Vasili-ukin talo pihakoivuineen. Maria kuoli v.1939 ja pian sen jälkeen aika jätti myös Miitrein. |
||||||||||||||
|
4. Elämää Ryyminin mäellä Vasilin talossa sen sijaan vilskettä riitti, mutta isä Vasili piti yllä kovaa kuria, jossa nahkaremmikin oli kuritusvälineenä ahkerasti käytössä. Eikä remmin iskuilta aina välttynyt Outi-äitikään, kun isäntä oikein vimmastui. Vanhimpana poikana Juho meni hieman aikuistuttuaan usein väliin ja siitä isä Vasili ei pitänyt. Niin isän ja pojan välit kiristyivät, mutta Outi-äiti rauhoitti tilanteet ja piti perheen koossa. Syksyllä 1924 Outi tunsi kovia rintakipuja. Siihen lääkäri antoi lääkkeet todeten, että kun nämä lääkkeet syötte niin olette jälleen terve mummo. Toisin kuitenkin kävi. Vielä saman vuoden joulukuussa Outi tuupertui veden hakumatkallaan kaivolle ja niin kuolema kohtasi ikänsä kovaa työtä tehneen ja perheen koossa pitäneen mummoni 54-vuotiaana. Isäni Juho joutui reiluna parikymppisenä kansalaissotaan ja sattuman oikusta valkoisten puolelle. Sen jälkeen hän suoritti parivuotisen asevelvollisuutensa ja pian siviiliin päästyään avioitui 25.1.1920 Suistamon kirkossa Maria Grigorintytär Makkosen kanssa. Niin Maria tuli miniänä Ryyminin taloon, jossa Outi-anoppi otti hänet hyvin vastaan. Jälkeenpäin Maria-äitini muisteli tuota nuorikko-aikaansa lämpimästi::”Minulle Outi-mummon elinaika oli melkeinpä elämäni parasta aikaa. Kotona Kokkoselässä oli elämä isä Grigorin kuoleman jälkeen Pekka-veljen komennossa kovaa työtä.” Ryyminin talo eli sen aikaista omavaraista elämää. Vasili laajensi viljelyksiään ojittamalla ja kuivaamalla läheisen suon viljelykelpoiseksi. Pojat Juho, Aleksi ja Mikko joutuivat tekemään jo nuorina lujasti töitä perheen elannon eteen. Viljelysten laajennustyössä oli lisätyövoimaakin apuna. Myös tyttäret Helena, Sanni, Anna ja Niina olivat Outi-äidin apuna navetta- ja taloustöissä. ”Ei meidän perheessä töistä poissaoloja hyväksytty, jokaisen oli oltava täydellä työpanoksella mukana” muisteli Juho nuoruuttaan. Minä synnyin Maria ja Juho Ryyminin esikoisena 20.5.1921. Kasteessa sain nimen Johannes, mutta Hannekseksi minua on koko ikäni kutsuttu. Olin kolmen ja puolen vuoden ikäinen, kun Outi-mummo kuoli. Kuitenkin muistan tuon tapahtuman vieläkin kuin eilisen päivän. Ihmettelin kovasti, kun mummo yks´kaks´ nukkui kaivolle eikä noussut enää ylös. Tuolloin en vain tajunnut kuinka lopullista mummon uni oli. Ukkini Vasili oli minulle pojan pojalleen hyvä ja huolehtiva isoisä, vaikka hän oli omille lapsilleen mitä ankarin isä. Usein hän otti minut mukaan retkilleen ja antoi minun myös ohjastaa hevosta. Se oli minusta mieluista hommaa. Siinä kävi kirjaimellisesti toteen vanha sanonta, että lapsen lapset ovat parempia kuin omat lapset. Mummon kuoleman jälkeen Ryyminin perheen ristiriidat vain syvenivät, kun ei ollut enää Outia rauhoittamassa kärjistyneitä tilanteita. Isäni päätti lähteä eroon yhteistaloudesta ja ryhtyi rakentamaan parin sadan metrin päähän syntymäkodistaan perheelleen omaa taloa, johon perhe pääsi muuttamaan v. 1927. Vasili-ukki ei katsellut Juhon rakennuspuuhia suosiollisesti. Hän olisi halunnut pojan rakentavan talonsa kauemmas Ryyminin mäeltä tilan etäisimpään nurkkaan lähelle Alatun tietä, mutta Juho piti päänsä eikä se suinkaan parantanut jo valmiiksi tulehtuneita isän ja pojan välejä. Vasilin viinankäyttö lisääntyi entisestään Outi-mummon kuoleman jälkeen. Marraskuun lopulla v. 1929 oltuaan leskenä viitisen vuotta oli hän taas kerran ryyppy reissullaan naapurin mökillä. Puolen yön tietämissä hän lähti paluumatkalle kotiin, mutta kaatui iljanteisella polulla ja sammui siihen syksyiseen pakkasyöhön. Satunnaiset kulkijat löysivät hänet routaiselta polulta aamuyöstä ja toivat sammahtaneen miehen kotiin. Keuhkokuumehan siitä oli seurauksena ja vihdoin kuolema päätti Vasili-ukin kivuliaan maallisen vaelluksen 56-vuotiaana joulukuun alkupäivinä v. 1929. Vaikeuksien kautta voittoon 1930-luvun alussa Suomessa elettiin pahaa pula-aikaa. Paljon tiloja joutui vasaran alle ja pakkohuutokau-pattiin halvalle niille, joilla oli varaa maatiloja itselleen ostaa. Isä Juhokin joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Noina aikoina olivat Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike IKL voimissaan ja poliittinen ja jopa fyysinen painostus vähänkin vasemmistolaisesti ajattelevia kohtaan oli kiivasta.
|
||||||||||||||
|
5. Isäkin oli sosialidemokraattinen kunnanvaltuutettu ja siten tunnettu vasemmistolainen. Sosialidemok-raattisia valtuutettuja uhkailtiin tyyliin ”jos tulette valtuuston kokoukseen, niin turvallisuutenne ei ole taattu”. Niinpä isäkin joutui kerran poistumaan kokoussalista ikkunan kautta ja kiertelemään metsiä pitkin yön pimeydessä kotiin. Sellainen oli demokratian tila pahimpaan Lapuanliikkeen aikaan, jolloin ihmisiä uhkailtiin, pahoinpideltiin ja muilutettiin. Uhkailuista huolimatta Suistamolla ei kuitenkaan suoranaisia terroritekoja tapahtunut. Kuitenkin, kun noihin tapahtumiin lisätään pula-ajan mukanaan tuoma työttömyys ja sitten vielä eräällä satunnaisella rakennustyömaalla sattunut työtapaturma niin olihan niitä vastoinkäymisiä kerrakseen.
Kaikki tuo vei Maria ja Juho Ryyminin talouden tosi tiukoille, mutta jotenkin siitä kuitenkin selvittiin. Pahin oli kuitenkin vielä edessä päin. Juho oli aikanaan saanut oman kodin rakentamiseen 10000 mk asuntolainaa. Taloudellisen tilanteen heikkeneminen johti kuitenkin lopulta siihen, ettei hän pystynyt hoitamaan lainan lyhennyksiä ja korkoja ajallaan. Se johti tuolloin niin yleiseen tilan pakkohuutokauppaan huhtikuussa 1935. Tilan ja rakennukset osti ahvenlampilainen isäntämies juuri tuolla 10.000 mk:lla. Tuolloin yhdeksänhenkiselle perheelle jäi asumisoikeutta kotiinsa saman vuoden lokakuun loppuun. Onneksi pakkohuutokaupan ulkopuolelle jäi pieni neljän hehtaarin läntti sieltä Ryyminin alkuperäisen tilan luoteisimmasta kolkasta, jonne Vasili-ukki oli alunperin ehdottanut isälleni talon paikkaa. Isä oli ostanut tontin vain vähä aikaisemmin sisareltaan, mutta kun kaupalla ei ollut vielä lainhuudon vahvistusta, niin se ei myöskään ollut mukana pakkohuutokaupassa. Tuolle tontille Juho sitten rakensi vajaassa puolessa vuodessa perheelleen uuden kodin. Olihan siinä rakennustyössä minustakin jo suuri apu, olinhan sentään jo 14-vuotias. Niin oli meillä jälleen katto pään päällä ja elämä vaikeuksista huolimatta kohdallaan. Ryyministä Rajasärkäksi Vuonna 1935 tuli Alatun luterilaisen kirkon papiksi Lauri Leikkonen, joka oli innokas suomalaisuusaatteen ajaja. Hän ehdotti Juholle sukunimen vaihdosta, kun paikkakunnalla oli paljon samannimisiä henkilöitä. Siitä johtuen postit menivät usein väärille henkilöille, josta Juholla itselläänkin oli omakohtaista kokemusta. Samoin oli asianlaita myös äiti Mariankin kohdalla, kun setä Miitrein vaimokin oli nimeltään Maria Ryymin. Useimmin hän sai tuon ajan julkkiksena myös äiti Marialle tarkoitetut kirjeet ensin luettavakseen. Maaperä nimen vaihtamiselle oli siten otollinen. Leikkonen ehdotti uudeksi sukunimeksi Rajasärkkää, jonka hän oli tarkistanut olevan vapaa käytettäväksi uutena sukunimenä. Idean nimeen hän sai siitä, kun uusi talomme sijaitsi kahden hiekkasärkän välissä Alatun ja Ahvenlammen kylien rajalla. Sukunimen muutos pantiin vireille ja lääninhallitus vahvisti 2.12.1936 tekemällään päätöksellä uudeksi sukunimeksemme Rajasärkkä. Tuolloin meitä Rajasärkkiä oli kymmenen henkeä isä Juhon ja äiti Marian lisäksi lapset ikäjärjestyksessä Johannes s.1921, Mirjami s.1923, Siiri s.1925, Helmi s.1928, Rauha s.1929, Raili s.1932, Veikko s.1935 ja Annikki s. 1936. Perheen nuorimmaiset syntyivät nimenmuutoksen jälkeen Urpo v.1940 ja Terttu v. 1944. Nuorimmainen Terttu menehtyi vauvaiässä evakkomatkalla saamaansa keuhkokuumeeseen. |
||||||||||||||
|
6. Noista alkuajoista on Rajasärkkä-nimeä kantavien määrä kaksinkertaistunut ollen nyt syksyllä 2008 kaksikymmentä henkeä hajaantuneena eripuolille maata. Menossa on yhdestoista sukupolvi noin kolmesataavuotisessa dokumentoidussa suvun historiassa. Johannes (Hannes) Juhonpoika Rajasärkkä Talvisodan syttyessä olin 18½-vuotias nuorukainen, mutta jouduin jo mukaan sotaan. Välirauhan aikana suoritin asevelvollisuuteni ja sitten jatkosota etulinjassa. Siten kannoin kenttäharmaata asua lähes viisi vuotta yhteen menoon. Sodasta selvisin joten kuten ehjin nahoin vaikka se jättikin pysyvät niin fyysiset kuin henkisetkin vaivat. Sodan päättyminen merkitsi meille niin kuin sadoille tuhansille muillekin karjalaisille siirtymistä evakkona muualle Suomeen. Minä solmin avioliiton kesällä 1945 jo välirauhan aikaisen ystäväni Elina Pylkkäsen kanssa ja suoritin elämäntyöni Valtionrautateiden palveluksessa. Lapsia siunautui kolme: v.1942 syntynyt Anssi, v.1949 syntynyt Auli ja v.1956 syntynyt Ari. Lapsen lapsia on viisi ja tällä hetkellä lapsen lapsen lapsia on kolme. Näin on sukuni ja oma elämänkaareni taitekohtia kuvattu tiivistetysti 1600-luvun lopulta tähän päivään. Olin ollut pitkään siinä uskossa, että kuuluin maattomaan työväen luokkaan. Sota-aikaan vitsailtiinkin samassa asemassa olleen suistamolaisen kaverin kanssa, ettei meillä ole kotia ei kontua, miero vain ja isänmaatakin on vain kynsien alla. Silti meidän oli puolustettava tätä maata viimeiseen hengenvetoon asti. Kaverini sen kokikin omakohtaisesti, sillä hän kaatui heinäkuussa 1944 vetäytymisvaiheessa vihollisen tykistökeskityksessä Käsnäselässä. Säätyni selvisi minulle vasta toukokuussa 1945, kun hankin avioliittoon kuulutusta varten papintodistusta. Todistuksessa ammatikseni oli merkitty talollisen poika. Eipä sillä ollut tuossa vaiheessa mitään merkitystä, ihmettelinpähän vain, kun isällänikin oli ollut vain mökkipahanen hiekkasärkkien rinteessä, Alatun maantien tuntumassa. Muutamia kuvia - (suurenna hiirellä)
Kuopion Petosella - syyskuussa 2008 Hannes Rajasärkkä
|
||||||||||||||
